Eli sudenkuoppia, routakuoppia ja muita muuttujia
Suuren osan elämästäni minulla on ollut unelma saada hevoset omaan pihaan. Lapsena piirtelin ruutupaperille hahmotelmia ratsastuskouluista, joissa hevoset asuivat kahdella käytävällä, ja karsinoita oli nelisenkymmentä. Erittäin tärkeä osa suunnitelmia oli laatia tallikiskan hinnastoa, kiskan myynnillä luultavasti ajattelin kuittaavani suuren osan hevosenpidon kustannuksista.
Jossain vaiheessa suhteellisuudentaju onneksi astui esiin ja aloin haaveilla tallista, jossa asuisi muutama oma ja muutama vieras hevonen. Tässä kohtaa oli jo alkanut syntyä lannistava ymmärrys siitä, että rahaa tarvittaisiin huomattavasti enemmän kuin minulla ikinä tulisi olemaan tai joutuisin tinkimään aika monista unelmaratkaisuista. En kuitenkaan arvannut, että käsitykseni toimivasta tallista menisivät vielä ihan kokonaan uusiksi.
Kun ruusunpunaiset lasit silmillä vastaanotin uudet hevoset omaan talliin vuonna 2019, minulla oli vuosien tallityökokemuksen perusteella aika hyvä käsitys siitä, mitä tallinpito minulta vaatisi. Minulla ei kuitenkaan ollut käsitystä siitä, mitä hevoset vaatisivat voidakseen hyvin. Siis ei vain pärjätäkseen vaan voidakseen hyvin. Sitä olen joutunut sittemmin opettelemaan ihan urakalla ja kantapään kautta. Tämä matka jatkuu varmasti loppuelämän, mutta jo nyt se on jo tehnyt hevosista ammatin ja muuttanut pysyvästi tapaa miten katson hevosia.
Elämää savipeltojen keskellä
Aina voi jossitella, harvoin se kuitenkaan kannattaa. Jos olisin ymmärtänyt hevosista sen mitä ymmärrän nyt, en olisi ikinä tuonut hevosia omaan pihaan tuolloin. Toisaalta olen onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta niin tein, koska sen myötä päädyin siihen missä olen nyt.
Vuosien saatossa kävi selväksi, että saisin kiristellä vyötä ja tinkiä omasta mukavuudesta aika tavalla, jotta voisin järjestää hevosille sellaiset olot kuin ne tarvitsevat. Vuosi vuodelta ollaan kehitetty track system -rataa, joka tarjoaisi hevosille riittävästi liikuntaa ja virikkeitä.
Mutta yhä uudestaan törmään ongelmaan, josta ei pääse ali, yli eikä ohi, nimittäin SUOMEN ILMASTO ja nämä ihastuttavat vuodenajat, jotka haastavat tallinpitäjän hermoja ja rahapussia enemmän kuin ehkä mikään muu.
Meillä on vajaa 6 hehtaaria maata, mutta kaikki se maa on savipeltoa, jonne uppoavat niin hevoset kuin autot ja muutkin kulkupelit keskimäärin 9 kuukautta vuodesta. Ellei sitten rakennella hyvin perustettuja = kalliita kulkuväyliä, jotka nekin ovat suuren osan vuodesta hengenvaarallisia.
Mikään ei ole saanut minua kaipaamaan lapsuuteni maisemia ja Lapin kangasmetsiä niin kuin marraskuinen liejuinen savipelto, jonka tiedän jäätyvän seuraavana yönä koppuraiseksi jäämuhkuraksi, joka ei ehkä sula ennen seuraavaa kevättä – tai jos sulaakin, niin sulaa takaisin lähtöpisteeseen eli liukkaaksi ja upottavaksi liejuksi. Lunta saa monena talvena odotella turhaan, ja jos sitä tuleekin, niin usein se jossain vaiheessa sulaa jälleen jäätiköksi. Niin moninaiset ovat veden olomuodot.
Tarhasta radaksi
Me teimme alunperin hevosille pihaton yhteyteen hiekkatarhan, joka pohjustettiin hyvin ja päällystettiin kivitiuhkalla. Myöhempinä vuosina teimme niille pihattotarhan jatkoksi ensin 100 m radan ja sitten rahatilanteen salliessa vielä 100 m radan, jälleen kivituhkapinnalla.
Tätä seuraavina vuosina olenkin sitten laittanut pintoja uusiksi luonnonhiekalla, kun aloin viimein ymmärtää, että kivituhka ei todellakaan ole pintamateriaali, jolla hevosten kulkureittejä kannattaa pohjustaa. Ainakaan jos koittaa samaan aikaan kuntouttaa hevosten kavioita.
Meidän hiekkaradalta on laitumia moneen suuntaan ja pyrkimys on, että saataisiin portteja pidettyä auki aina jonnekin päin. Hyvällä säällä laidunpohjaista rataa on käytössä noin 800 metrin lenkki hiekkaradan jatkona. Käytännössä porttien kohdat kyllä mutakeleillä kuluvat hyvin nopeasti puhki ja sen jälkeen maa on mutavelliä pienelläkin sateella. Savimaa muuttuu liejuuntuessaan käsittämättömän liukkaaksi eikä se ole turvallinen pohja hevosille. Puhumattakaan siitä, että liukkaassa ja muhkuraisessa savessa pitäisi itse kulkea kottikärryjen kanssa kakkoja keräämässä.
Onhan silloin tällöin käytössä oleva rata parempi kuin ei rataa ensinkään, mutta on vaikeaa perustella hevosille, miksi ne välillä teljetään pieneen tilaan. Kun ne ovat tottuneet siihen, että liikkumaan pääsee halutessaan kilometrejä päivässä, ne ovat hyvin tyytymättömiä, kun aikaa pitää viettää hiekkalaatikossa. Huomaan sen myös saman tien niitten kehossa, kun omaehtoinen liikkuminen vähenee. Asiaa ei auta, että yleensä samaan aikaan huonossa kunnossa on myös ratsastuskenttä ja ylipäätään koko Uusimaa.
Niin tai näin, aina väärinpäin
Olen miettinyt tarhan ja radan suolaamista, mutta en ole toistaiseksi halunnut lähteä siihen. Olen hiukan huolestunut siitä, mitä suola tekee kavioille. Eikä se suola ilmaista ole ja suolaaminen pitäisi myös ajoittaa oikeaan hetkeen. Niinpä olen sitten hiekoittanut, hiekoittanut ja hiekoittanut, mikä kyllä käy ihan työstä, eikä ole ilmaista sekään.
Kulkureittien tuhkaaminen on monen käyttämä niksi, mutta ei tunnu hyvältä idealta silloin kun alla on kalliisti perustettu hiekkatarha, sinnehän en halua mitään orgaanista ainetta muutenkaan.
Toisaalta sitten taas ehdottomasti haluan hevosten pääsevän myös luonnonpohjalle tarhailemaan mahdollisimman paljon, koska siellähän niillä mielekästä puuhaa on. Mutakuopassa piehtaroiminen, juurien kaivelu, puiden ja pensaiden karsiminen, ne ovat niitä virikkeitä, joita hevonen itse valitsee, jos vaan saa mahdollisuuden. Kelirikon aikaan yritän järjestää tarhan puolelle mahdollisimman paljon aktiviteetteja, jotka pitäisivät hevoset edes jossain määrin liikkeellä ja puuhakkaana.
Ja sitten on vielä ne paarmat ja muut kesän tuomat ötökät, jotka tietysti riivaavat hevosia juuri silloin kun rata olisi parhassa käyttökunnossa! Siitä on paratiisi kaukana, vaikka tarhasuunnitelma paperilla näyttäisi kuinka hyvältä. Tästä syystä vältän itse “paddock paradise” -termin käyttämistä ja puhun mielummin radasta tai track system -pihatosta.
Maailma on täynnä ohjeita tee-sitä, tee-tätä. Ja etenkin hevosmaailma on. Mutta yleensä, tässä tylsässä aikuisten maailmassa, ei pystytä tekemään sitä mitä halutaan, tehdään mitä pystytään. Vaikka kuinka haluaisi tarjota hevosille parasta, niin käytännössä pitää tyytyä sellaiseen mikä nyt jotenkuten menettelee. Kuitenkin pienilläkin parannuksilla ja paikalliset olosuhteet huomioimalla saa päivittäistä askelmäärää hevosilla lisättyä. Joskus se tarkoittaa kymmentä kilometria päivässä ja joskus ehkä sitten vain kymmentä askelta. Mutta kun näkee miten paljon pienikin liikunnan ja valinnanvapauden lisäys hevosten elämänlaatua parantaa, on valmis käyttämään yöt ja päivät taas uusien ideoiden kehittelyyn.
Meidän pihaton/radan top 5 parannukset radalla tähän mennessä
- TOIMIVAT paarma-ansat
- Useat ruokintapaikat ja ruokinta eri tasoilta
- Luonnonhiekka ja luonnonpohja kivituhkan tilalle
- Osa tarhasta hake/purupohjalla
- Rata kulkemaan niin, että hevoset eivät näe koko aluetta paikallaan seisten vaan niiden täytyy liikkua nähdäkseen mitä toisessa päässä on.
Tulevia suunnitelmia
- Lisää mäkiä ja korkeuseroja radalle
- Useampi katos eri puolille rataa
- Lisää hevosia radalle (älä kerro isännälle)
Haluaisitko konkreettisia vinkkejä siihen, miten saat lisättyä hevoselle liikuntaa ilman isoja investointeja ja tilan ollessa rajallinen? Tein aiheesta verkkokurssin, johon kokosin 10 diy-vinkkiä sekä perustietoa track system -tyyppisten ulkoilualueiden rakentamisesta ja ruokintapaikkojen suunnittelusta. Kurssi aukeaa 1.11.2026. Kurssin hinta vuoden 2026 loppuun asti on 49 € ja voit ostaa sen täällä.
