Tämän vuoden valkosipulisato on nostettu ja hiljaiseksihan se veti. Niin hiljaiseksi, etten ole tänne nettisivuillekaan saanut aiheesta kirjoiteltua. Nyt ryhdistäydyn ja merkitsen aikakirjoihin tämän ennätyshuonon satokauden, jollaista ei toivottavasti tarvitse kohdata lähivuosina uudelleen.
Olemme viljelleet valkosipulia noin 10 vuotta ja Grönkullassa tämä oli jo viides vuosi. Vuosien saatossa olemme oppineet tuota viljelykasviamme jossain määrin käsittelemään, mutta sääolosuhteisiin emme valitettavasti vieläkään ole oppineet vaikuttamaan.
Viime syksynä kaikki näytti vielä ihan hyvältä. Laajensimme kasvatusalaa noin 1/3 entisestä ja silmissämme siinsi mahtava jättisato. Kokemuksen opettamina teimme valkosipuleille oikein korkeat kohopenkit, jotta ne eivät jäisi syksyn sateissa vedenpinnan alle. Talvimärkyys on ollut tähän asti meillä se pahin vihollinen. Valkosipulipenkkimme ovat kyllä loivasti viettävässä rinteessä, mutta kun vettä tulee syksyllä tarpeeksi (ja sitähän tulee!), niin lopulta koko pelto lainehtii. Istutimme valkosipulit komeisiin penkkeihinsä hiukan harvempaan kuin yleensä, jotta niillä olisi tilaa kasvaa oikein suuriksi.
No sitten tulivat ne syksyn sateet. Ja sitten marraskuussa vyöryi päälle valkosipulin surma eli yllättävä -20 asteen pakkasjakso. Paljas märkä maa humahti jäähän ja tätä rääkkiä riittikin joulukuulle asti ennen kuin lumi viimein peitteli routaisen maan. Siinä vaiheessa oli valkosipulien kannalta varmasti pahin ehtinyt jo tapahtua. Meille tuo pakkasjakso aiheutti muitakin murheita, joten valkosipulien surkuttelu ei siinä vaiheessa ollut päällimmäisenä mielessä. Ja mitäpä asialle olisi voinutkaan tehdä, paitsi puistella päätä ja purra kynsiä.
Ikuiselta tuntuva talvi
Talvi oli valtavan pitkä. Siis etelän mittapuulla. Olen Lapista kotoisin, joten tiedän kyllä mainiosti, että jossain päin Suomea puolen vuoden pakkanen on ihan normaalia. Mutta jos tykkäisin ikuisesta talvesta niin asuisin edelleen pohjoisempana. Parin talvikuukauden jälkeen olen ihan valmis ottamaan jo kevään vastaan ja viimeistään maaliskuussa sormet alkavat syyhytä kukkapenkkien pariin.
Kevät antoikin ensimmäisiä merkkejään jo helmikuussa ja ehdimme huokaista, kun lumitöissä päästiin tällä kertaa niin vähällä. Mutta ei – talvi tulikin rytinällä takaisin ja lunta alkoi tulvia sisään ovista ja ikkunoista. Kesti lopulta toukokuulle asti ennen kuin yöpakkaset loppuivat ja valkosipulipenkkimme olivat kokonaan paljastuneet lumen ja jään alta.
Yleensä valkosipulien kasvuunlähtö tapahtuu meidän leveyksillä jo huhtikuussa ja toukokuussa varret ovat jo komeita tanakoita puolimetrisiä hujoppeja. Tällä kertaa penkeissä ei näkynyt juurikaan elämää ja vaikka yritimme pysyä optimistisena niin epäilys alkoi kalvaa mieltä. Lopulta Lauri kaivoi muutamia kynsiä esiin ja totuus paljastui – kynnet olivat hyvää vauhtia mätänemässä mullan alla.
Varsia nousi jonkin verran, mutta ne olivat kitukasvuisia käppyröitä. Ne eivät koko kesän aikana päässeet normaalille kasvukäyrälle vaan pysyivät pieninä ja heiveröisinä. Kun kesä oli vielä valtavan kuiva, niin lopulta oli kai suoranainen ihme, että saimme kerättyä edes uusien istukkaiden verran sipuleita elokuussa. Keskikoko vaan jäi noin kolmannekseen normaalista.
Jälkipyykkiä ja spekulaatiota
Miten tässä kävi näin? Analyysejä on tietysti tehty ja (itse)syytökset ovat taloudessa lennelleet puolin ja toisin: liikaa lannoitusta, liian vähän lannoitusta, vääränlaista lannoitusta, liian vähän kastelua jne. Loppupeleissä maalaisjärjellä ajateltuna uskon kuitenkin, että suurin syypää on tuo viime talvi. Teoriaa tukee se, että samansuuntaisia tarinoita on kuulunut muiltakin viljelijöiltä ja myös muiden sipulikasvien osalta.
Joillakin kuitenkin sato kuuluu onnistuneen oikein hyvin, vaikka pakkaset tiettävästi koettelivat koko Suomea. Luulen että ratkaiseva tekijä oli se, miten märkiä penkit olivat niiden pamahtaessa jäähän marraskuussa. Lisäksi varmasti myös paikallisella mikroilmastolla, maaperällä, viljeltävän kannan ominaisuuksilla ja tähtien liikkeillä on vaikutusta siihen, miten paljon tuollainen talvi satoa kurittaa. Meidän viljelemä kanta on kotoisin Muhusta, jossa sääolosuhteet ovat erilaiset kuin täällä. Vaikka olemme nyt tätä kantaa jo muutaman vuoden jalostaneet, niin se on vielä tosi lyhyt aika sopeutua paikallisiin olosuhteisiin.
Katteella voi suojata valkosipuleita talvituhoilta ja jatkossa varmasti panostamme parempaan kattamiseen. Pieni parin rivin viljelmä on helppoa kattaa, mutta isommalla viljelyksellä kattamiseen menee aikaa, vaivaa ja rahaakin. Viime talven valossa siihen kannattaisi kuitenkin satsata. Siitä on apua myös rikkaruohojen torjunnassa.
Olen saanut jonkin verran viestejä muilta valkosipulinviljelijöiltä ja olen todella kiitollinen kaikista yhteydenotoista! Vertaistuella näistä vastoinkäymisistä selviää ja muiden kokemuksista saa myös itselle oppia tulevaisuutta varten. Ja lisäksi verkostoituminen ja yhteistyö kannattaa aina. Jos sinulla on kokemuksia valkosipulinviljelystä niin laita ihmeessä viestiä joko kommenttikenttään tai meilillä maarit@gronkulla.fi.
Toivottavasti kaikki kotimaista valkosipulia haluavat löysivät tänä vuonna ostettavaa. Meillä on perinteisesti ollut syksyisin tilamyyntipäivä, mutta tänä vuonna sitä ei nyt sattuneesta syystä voitu järjestää. Kun poikkeuksellisen varhaiset hallayöt lisäksi kurittivat leikkokukkaviljelmääni, niin tuli sellainen olo, että nyt on hyvä aika siirtyä suunnittelemaan ensi vuotta. Se tässä viljelytouhussa on mukavaa, koukuttavaa ja palkitsevaa, että surkeankin satovuoden jälkeen voi aina aloittaa alusta uudella innolla.
Mukavaa syksyä ja onnea ensi talveen!
